Se tunne kun makaat kipeänä sängyssä ja saat viesin; "Miksi et kanna vastuutasi?".
Ihminen (ainakin tämä kyseinen, eli minä) kaipaa itselleen kamalasti puuhaa ympärillee, vastuuta ja velvollisuuksia. Ensin sitä haluaa opiskella, mutta pyrkii aika ajoin kuitenkin kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, vaikka vapaaehtoisesti haluaa saada tutkinnon ja tehdä sen eteen hommia. Sitten sitä haluaa töitä niiden opintojen rinnalle, tietäen, että se tarkoittaa lisää hommia arkeen. Täytyy oikeasti herätä aamulla ja olla esimerkiksi kassalla se 6-8 tuntia, miten pomo sen millekkäkin päivälle on määritellyt.
Tämän lisäksi sitä haluaa jotain kehittävämpää. Sitä ihminen ottaa ja liittyy opiskelijatouhuihin mukaan aktiiviksi. OK, sehän on kivaa, pääsee mukaan tapahtumiin, mutta onhan siinä se oma velvotteensa siinäkin. Siellä täytyy olla läsnä puoleenyöhön vaikka seuraavana aamuna olisi kahdeksaan meno kouluun tenttiin ja sen jälkeen iltavuoroon töihin. Plus että sitten täytyy vielä se raportti kirjoittaa siitä edellisestä illasta, onnistuiko se vai ei. Ja toki unohtamatta niitä kaikkia palavereita, kokouksia ja iltakouluja. Kyllähän niistä nauttii, ne ovat parasta aikaa koko opiskelutaipaleella, mutta silti niin monesti olisi halunnut olla jossain muualla, kun sen toimintasuunnitelman tai talouslaskelman äärellä.
Luulisi tämän jo riittävän, ei! Kivempaa viedä sitä vielä vähän pidemmälle, jotta tietää asioista enemmän ja erityisesti, ennen muita. Sitä ihminen haluaa lähteä mukaan ay-toimintaan. Mikä itsessään on todella avartavaa, miellyttävää ja palkitsevaa. Välillä myös sopivan humalluttavaa. Kuten kaikki muutkin edellä mainitut. Ei sillä, että minulla olisi alkoholiongelmaa, vaan sillä, että minäkin välillä pääsen jonnekkin ihan vain juhlimaan ja rentoutumaan. Vailla velvotteita? Ei suinkaan, mutta lähes.
No sitten sitä ajan mittaan on onnellinen siitä, että opiskelijatouhut alkavat olla loppusuoralla. Siinä välissä on jo halunnut vapaan sinkkuelämän sijaan ottaa tunnollisen tyttöystävän roolin ja alkaa huolehtimaan parisuhteesta. Sekin oikein miellyttävää puuhaa, aina silloin siis kun ei tarvitse tapella. Minähän en tietenkään tapele koskaan, kun mielipiteeni ovat yleensä hyvin lieviä ja ajatukseni avarakatseisia. Mutta ajatuksen tasolla, jos riitelisi puolisonsa kanssa joskus.
No mutta, sitten sitä tekee elämässään päätöksen, nyt loppuu aktiivitoiminta opiskelujen saralla, kyllä nyt on jo jonkun muun vuoro. Elämä on hetken ajan kivaa. Sen kuukauden verran. Siinä ajassa ehtii lähteä nauttimaan maailmasta oman rakkaan kanssa. Mutta sitten alkaakin jälleen arki. Mitä sitä tekisi?
Sitä lähtee viimeisiä puristuksia hoitamaan, ennen valmistumista ja hommaa itselleen mahtavan työharjoittelupaikan. Paikan, josta haluaisi itselleen pitkäaikaisen ammatin, paikan jossa viihtyy. Miten kuitenkin käy? Sitä hyppää jälleen uusien veloitteiden maailmaan. Huomaat, minusta tuleekin äiti. Saamme lapsen. No ei se mitään, sehän on kohtalon sanelemaa, sillä baarin VIP-korttikin vanhentui saman kuun aikana, kun uutinen uudesta elämästä tuli. Sitten sitä ajattelee, että nyt kun elämä vaihtoi suuntaansa, niin on hyvä hommata jotain terveellisempää harrastusta, kuin opiskelija touhut. Minäpä alan valmentamaan.
Jotta elämä ei olisi liian tylsää kasvavan mahan, viimeisen opiskeluvuoden ja parisuhteen kanssa, alan valmentamaan kahta voimistelujoukkuetta. Huikeaa, mahtavaa. Ihana euforian tunne joka kerta, kun pääsee salille. Tämä on sitä mitä minä haluan, tämä on sitä mistä minä nautin! Velvoite, jonka vuoksi olen valmis mihin vaan. Paitsi entä sitten kun se ay-kokous ja reenit menevätkin päällekkäin? Tai kun on ollut raskas päivä töissä, kinaa miehen kanssa kotona ja sitten pitäisi se hymypyllyssä mennä ohjaamaan kuitenkin kamalasti kyseleviä pikkutyttöjä salille. Mitäs sitten tehdään? Jälleen kerran tulee tunne, miksi ihmeessä olen kaikessa mukana. Mutta sitten kun sinne salille raahautuu hampaat irvessä ja sieltä tulee kymmenkunta iloista ja motivoitunutta tyttöä halaamaan, niin jälleen kerran sitä miettii, että tietysti, tämän takia minä tätä teen. Tunnin kahden ajan sitä saa pari kertaa viikossa irtautua kaikesta kiireestä ja turhista aikuisten hössötyksistä, nauttia vain lasten ilosta, onnesta ja haasteista joita he kohtaavat viikoittain. Silloin on hyvä olla.
No mutta takaisin niihin velvotteisiin (ps. kamala ikävä Jyväskylän valmentajaystäviä<3), kun eiväthän ne siihen lopu. Nämäkin ovat olleet vain omia vaapaehtoisia toimiani. Kun sitä lupautuu kaikkeen...
Mutta sitten herranjestas, se paperisota mitä saa KELAn kanssa käydä jos on työssäkäyvä opiskelija ja saa vauvan. Sitä luulisi että ne "edellisen puolenvuoden tulot" tarkoittavan kaikkia, mutta ei. KELApa ei hyväksy niitä tuloiksi, kun kyseessä on opiskelija. Silloin saa sitä minimi korvausta. No ok, yhden valituskierroksen jälkeen myönnän olevani tappiolla ja hävinnyt tämän taiston sitä laitosta vastaan. Lupaan ja vannotan, että kun seuraava lapsi joskus (toivottavasti) tulee, se tulee silloin, kun olen varakkaampi. Milloin lie se päivä koittaa.
No mutta nyt ollaan siinä tilanteessa, kun minulla on lapsi, olen kihlautunut ja lupautunut järjestämään häät yhdessä mieheni kanssa, olen äitiyslomalla, laiminlyön ay-tehtäviäni välimatkan ja tississä kiinni roikkuvan lapsen takia ja keskityn elämään jumpan ja kodin ympärillä. Se oli hyvää aikaa se. Mutta sekin kevät meni nopeasti. Sitten tulikin kesä, miehellä työkuvioiden muutokset ja ajatus muutosta. Olisi ollut liian helppoa tyytyä helppoon ja rentouttavaan. Vain vähäisiin velvotteisiin. Sitä toki kaipasi lisää haastetta elämään. Lisää suoritettavaa. Sitähän elämä on, suorittamista. Kilpailua ympärillä olevien kanssa, myösi sitä tai ei. "Minä en välitä muiden mielipiteistä" sanoo ystävä joka laittaa ripsiväriä, jonka toimivuudesta on saanut vinkin ystävältään. "Minähän en seuraa trendejä vaan toimin kuten hyvä äiti toimii, oikeasti" totetaa puolestaan toinen ystäväni, joka sysää lapselleen suuhun luomuruokaa sormin. Aivan, emmehän me kukaan koskaan vertaile tai luokittele. Emme koskaan pyri parempaa ja suorita elämäämme meiltä odotetulla tavalla.
Sitten sitä jälleen elämässään halusi uutta haastetta, halusi valmentamisen lisäksi alkaa itse jumppaamaan, no mutta helppo nakki. Kehissä tilanne jossa on; Lapsi, mies, suunnitteilla olevat häät, asunnon etsintä, työpaikanvaihdos toisella, toisella sen etsintä, paikkakunnan vaihdos edessä, kaksi joukkuetta jota valmentaa kaksi kertaa viikossa ja omat reenit joissa käydä kaksi kertaa viikossa. Tämän lisäksi ay-toiminta, johon haluaisi edelleen panostaa, mutta josta on jäänyt ulkopuolelle lapsen syntymän jälkeen. Ajanpuutteen vuoksi (miten niin pääsikään käymään). Kaikkialle on kerettävä, kaikkea on tehtävä. Miksi ihmeessä? Aina kerran viikossa sitä miettii, kuinka tyhmä osaa olla. Samalla miettii sitä, että haluaa tehdä kaikkea, mutta jostain pitäisi luopua. Mistä? Mikä on vähiten kivaa, mistä on vähiten hyötyä ja mikä vie eniten aikaa. Sitten taas muistaa, kuinka tyhjää elämä on ilman. Toki tilannetta haastaa jälleen se, kun muutto oikeasti tulee kohdalle ja kaikki leviää käsiin. Mihinkään ei ole aikaa ja kaikki voimavarat keskittyvät vain siihen uuteen asuntoon ja muuttoon." Mä niin sisustan meidän kodin ihan törkeen upeeks!" Näin uhosin tuossa marraskuulla. Mitään ei ole vieläkään tehtynä. Tavarat onneksi saatiin paikalleen parin ensimmäisen viikon aikana. Pari taulua nojailee edelleen seiniin vailla määränpäätä, mutta se on kai ihan ok. Onhan meillä kesällä tulossa remppaa! Sen takia voi hieman venyttää tätäkin hommaa.
Niin sitten, en ole aina niitä ihmsiä, että teen heti, vaan olen valitettavasti niitä ihmisiä, että teen kohta. Yleensä teenkin, mutta monesti myös unohdan. Kuten syy miksi tänään olen vihainen ja miksi tätä vuodatusta lähdin kirjoittamaan. Työttömyyskassan ansiopäivärahat. Minulta jäi 700 euroa sisään ihan vain siksi, että en ollut lukenut loppuun lapun tekstiä, toimi 14 vuorokauden sisällä. Kiitos vaan. Omaa tyhmyyttä, jos vain olisin keskittynyt siihen yhteen asiaan kerralla. Silloin marraskuussa. Enkä nyt. Maaliskuussa. Inhottaa, hävettää ja ketuttaa. Miksi ne ei voi saada suoraan sinne niitä tietoja, että olen ollut työssä ja olen oikeutettu saamaan korvausta, kun kerta työkkäriltäkin se tieto sinne menee ja liiton kautta maksan pennosen palkastani. PERSEESTÄ. Mutta istun siis itse oman ammattijärjestöni hallituksessa, ei ehkä uskoisi. Niinhän se menee, että suutarin lapsella ei ole kenkiä.
Jotenkin sitä lumoutui niin sen työn mukana, että unohti hoitaa nuo pakolliset paprebyrokratiat, jälleen kerran velvollisuus ja tehtävä johon minusta ei ollut. Onneksi tuo ei tee minusta huonoa äitiä, eihän? Kyse kun oli omista rahostani eikä lapsen.
No mutta hei, nyt eletäänkin nykyhetkeä ja hommien määrä sen kuin jatkaa kasvamista. Omat jumpat pudotettu kuvioista pois ja toinen valmennettava joukkue. Tilalle tosin siis yksi joukkue ja tuplasti enemmän reenitunteja viikossa. Plus miinus nolla valmentamisen osalta. Omalle harrastukselle olisi ollut kiinnostusta, mutta onneksi ei ollut joukkuetta johon mennä. HUH. Ehkä sellaiseen vielä pääsen joskus, edellisenkin voin sanoa yllyttäneeni kasaan. Näiden lisäksi siis työ ma-pe 8-16, lapsi joka on päivät tarhassa (jota pitäisi nytkin jo olla hakemassa), avioliitto, 90 neliöinen koti kotitöineen, ay-luottamustehtävät (enään tosin ei ole aluejärjestöhommia) suunnitteilla oleva terassi ja piha, jotka pitäisi saada kesällä tehtyä, kylpyhuoneremontti, varmuuden vuoksi tavoite saada hakupaperit lähtemään yhteishaussa kouluun, kamala kiinnostus ja halu ylläpitää blogia, juuri nyt flunssa, toistamiseen tässä kuun aikana. Mitäs muuta? Mies joka on työreissuilla lähes joka viikko, anopi jota käydään katsomassa Jyväskylässä ja kaikki viikonloput buukattu menoja täyteen toukokuun puoleen väliin saakka. Niin ja tietty, lupauduin taloyhtiönhallitukseen, kun ei ollut muita halukkaita. Tai ei ollut muita halukkaita varmaan siksi, että niin innokkaasti ilmaisin halukkuuteeni olla mukana.
Serkkuni minulle esitti kysymyksen että miten pyöritetään perhettä (hänellä usempi lapsi kuin minulla) ja harrastetaan samaan aikaan, kun tehdään töitä ja opiskellaan. Vastasin, että se on HELPPOA. Taisin puhua ohi suuni. Mutta toisaalta, jos vaan tekee kaiken kerralla, eikä jätä sitä huomiselle, niin hommien pitäisi sujua. Plus jos saisi vuorokauteen vähän lisää tunteja. Onneksi miehen työreissut alkavat olla loppu suoralla tämän kevään osalta, niin sekin auttaa.
Tämä ahkera äiti pukee nyt jotain muuta päälleen kun yövaatteet, niistää nenän ja lähtee hakemaan pimausta tarhasta. Josko sitä tänään saisi pudotettua kaksi kuutautta vanhat naapurin postit sen postilaatikkoon, laatikot kun sijaitsevat meidän pihan rajalla...
Ei muuta kun tsemppia ja kannustusta kevääseen, onneksi päivä pitenee! Neuvona muille, osaa sanoa ei ja keskitä kiinnostuksesi! Tai sitten tee kuten minä ja nauti elämästäsi 99% ajasta.
