Kisakausi on ohi.
Kisakausi on ohi onnellisesti ja yllättäen. Meidän tytöt on ahkeroineet hienosti reenisalilla koko kevään ajan, välillä itsevarmuutta uhkuen ja välillä puolestaan pyyhkeitä kehään heittäen. Tänään kuitenkin saatiin upea lopetus kisakauteen. Nyt sitä taas itse muistaa miksi tämä valmentaminen ja koko laji onkaan parasta maailmassa.
Hieman taustaa. Valmennan 10-12 vuotiaiden sarjassa kilpailevia joukkuevoimistelijatyttöjä. Ihania, melkein aina motivoituneita ja aivan järkyttäviä selittelemään. Oikein potentiaalisia jumppareita siis. Aloitin valmentamisen heidän parissaan vasta tammikuussa, kun muutimme takaisin Tampereelle. Mutta jo tässä ajassa heistä on tullut todella tärkeitä tyttöjä minulle, ja tuntuu kuin olisin tuntenut heitdät jo pidempäänkin kuin muutaman kuukauden. Jotenkin siellä reenisalilla vain oppii niin monia puolia toisista.
Reenisalilla kun ihmisten kanssa jaetaan ne parhaat hetket ja ne pahimmat. Kisoissa päästään jännittämään yhdessä, juonimaan yhdessä, kokemaan elämyksiä ja näkemään huikeita suorituksia, joskus myös maistamaan karvaita pettymyksiä ja purkamaan ärsyyntymistä. Kisoissa ja salilla opitaan vertaamaan taitoja toiseen, opitaan ymmärtämään mitä itse tekee oikein ja mitä pitää kehittää. Tässä läjissa jokainen jumppari saa kattavan käsityksen omasta itsestään, riittävyydestä ja joskus riittämättömyydestä, mutta myöskin ymmärryksen itsestä verrattuna ympäröiviin tekijöihin; muihin lapsiin ja aikuisiin, toimintaan, yllättäviin tilanteisiin ja uusiin paikkoihin. Voimitelussa pääset myös olemaan oma itsesi, kun hikoilet reenisalilla ja joudut näyttämään väistämättä itsestäsi myös sen ei niin huolitellun puolen. Sitten vastapainona on ne kisat jolloin mekot kimaltaa ja tukkatökötit on viimeisen päälle. Silmämeikkejäkin tuhrustetaan naamaan puolituntia jotta varmasti jokainen ripsiräpsy kimaltaa tarpeeksi. Kaikin puolin monipuolista siis.
Tänään oli TULin mestaruuskisat Tampereella, Hervannassa. Kisat olivat tyttöjen tähän astisen kisahistorian osalta suurimmat kisat ja sitä myötä kenties myös jännittävimmät. Koko aamun sai vastailla neitien kyselyihin; "entä jos me ollaan kolmos kategoriassa, entäpä jos ykkösessä, mitä jos me päästäisiinkin vaikka vitoseen...". Yritä nyt tähän sitten tytöille sano kannustavasti, mutta realistisesti, että taidot ei ihan vielä sinne asti riitä, mutta kun kovaa tehdään töitä... Tulipa sitä vastailtua myös kysymyksiin kuten; "mitä jos aivastaa kun esiintyy?" ja "Mitä jos mä oksennan tonne matolle?" Koimme hienoisen, oikein onnellisen, yllätyksen, kun tytöt olivat suorittaneet kilpailunsa; kukaan ei oksentanut, ei aivastellu, vaan oikeasti jumppasi ja jumppasikin tosissaan.
Meidän tytöt ovat olleet tällä kaudella kaksissa muissa kilpailuissa, joissa he ovat sijoittuneet ensin piirin kisoissa 8 kategoriaan ja pari viikkoa sitten alueen kisoissa 9 kategoriaan. Kategoriat siis annetaan alle 14 vuotiaille joukkueille, joiden avulla heidät sijoitetaan paremmuusjärjestykseen. 1 kategoria on paras, 10 huonoin. Viime kisoissa valmentajan kamalin rooli oli kohdata tyttöjen pettymys, pettymyksen tunne siitä että vaikka tytöistä tuntui onnistuneelta ja valmentajat olivat tyytyväisiä, silti tuomaristo oli eri mieltä. Onneksi tytöt jaksoivat reenata hienosti kaksi viikkoa, hieman sairastella ja kolhia itseään. Vuoroin oli jollain varvas, kantapää ja polvi rikki, yhtäaikaa puolet porukasta sairasti flunssaa ja vatsatautia. Mutta tytöt reenas ja reenas ja reenas.
Tänään suoritus oli hyvä, tänään se vastasi oikeasti sitä mitä sen olisi pitänyt jokaisissa kisoissa olla. Tytöt tsemppasivat toisiaan, itseään ja lähtivät tekemään kauden parasta suoritusta. Ja sen he tekivät. Tytöt sijoittuivat tänään kategoriaan 6, joka oli aimo harppaus edellisistä. Niin tytöt, äidit kuin jopa valmentajatkin hieman yllättyivät. Jokainen positiivisesti, todellakin. Tähän oli hieno lopettaa kausi ja saada työtille hirmuinen draivi päälle kesää ja tulevaa syksyä ajatellen.
Paljon on tehtävää, paljon on kehityttävää, mutta nyt on kaikki vakuutettu siitä, että meidän tytöt eivät ole vain häntäpään jumppareita, vaan että he oikeasti pystyvät jumppaamaan itsensä sarjan puoliväliin ja voittamaan itsensä. Se on tärkeää niin tyttöjen kuin valmentajien kannalta.
Kesä tulee ja tyttöjen kanssa lähdetään vetämään tiukkaa kuntotreeniä ja hyppyharjoituksia, jotta hypyt saadaan ilmaan, jopa niin pitkäksi aikaa, että hypyn muoto saadaan näkymään. Kesällä harjoitellaan uusia ja paljon vanhoja akrobatia-liikkeitä ja erityisesti, kesällä reenataan syksyn välinettä; palloa. Ihana ja reipas kesä on siis jälleen luvassa, oikein jumpakas siis.
Kyllähän sitä lomaillaankin, koska myös valkut tarvitsee lomaa. Mutta tänään on hieno päivä lähteä suunnittelemaan tulevaa. Tämä kausi on kutakuinkin taputeltu!
Rakastan tätä lajia, rakastan niin paljon.
Jumppa 4 ever <3 ...vai miten sen fiksummin sanoisi?
...kirjoittelen kyllä niistä häämatkoista ja sirkusteluistakin mitä tässä on kevään aikana koettu. Ja paljon on myös kuvia jaettavana kuun aikana tapahtuneesta.
